Seuratessani keskustelua kotilähiöni Myyrmäen kehityksestä olen pohtinut etnisten enklaavien – eli tiettyjen etnisten ryhmien asuttamien kortteleiden – merkitystä. Pitäisikö sosiaalinen sekoittaminen ulottaa myös etnisiin ryhmiin, vai olisiko parempi antaa heidän muodostaa omia yhteisöjään ja keskittyä omiin kortteleihinsa?
Vaikka lähiöiden tämänhetkisissä ongelmissa korostuvat erityisesti päihteet, kuten alfa-PVP:n (”peukku”) käyttö, ilmiö ei varsinaisesti liity Lähi-idästä tai Pohjois-Afrikasta tulleisiin maahanmuuttajiin. Siitä huolimatta nämä ryhmät nousevat helposti sosiaalisen median keskusteluissa esiin syntipukkeina. Heidät on nostettu tikunnokkaan myös keskusteluissa, joissa pohditaan sosiaaliturvan ja työttömyysturvan rajaamista vain Suomen kansalaisille.
Aalto EE:n Timo Heikkinen vinkkasi “Humanistit kaupunkitutkijoina” -tilaisuuden paneelikeskustelussa mielenkiintoisesta uudesta teoksesta: Ville-Juhani Sutisen kirjasta Etnisten kaupunginosien tarinat (Docendo). Sutinen käy teoksessaan kiehtovalla tavalla läpi etnisten kaupunginosien ja enklaavien tarinoita, alkaen 1880-luvulla syntyneestä suomalaisten siirtolaisten Harlemin Finntownista – alueesta, jota paikalliset newyorkilaiset paheksuivat moraalittomana – ja päätyen nykypäivän etnisiin lähiöihin. Välissä lukija saa katsauksen muun muassa Neuvostoliiton tehdaskaupunkeihin, natsien ghetoihin, buurien Oraniaan sekä Yhdysvaltojen sotilastukikohtien ympärille muodostuneisiin Pikku-Amerikkoihin.
Sutinen jakaa etniset kaupunginosat neljään pääluokkaan:
- Ghetto – alue, jonne asukkaat ovat sijoittuneet enemmän tai vähemmän pakon edessä, esimerkiksi poliittisten, ideologisten tai taloudellisten syiden vuoksi. Tällaisia ei Sutisen mukaan Suomessa juuri esiinny.
- Etninen enklaavi – kaupunginosa, jossa tiettyyn kulttuuriin tai kansallisuuteen kuuluva väestö on keskittynyt samalle alueelle yhteisöllisyyden, vertaistuen ja kulttuurisen jatkuvuuden vuoksi. Suomessa tällaisia heikkoja enklaaveja voisi nähdä joissakin maahanmuuttajavaltaisissa lähiöissä, joskin käytännössä eri etniset ryhmät sekoittuvat meillä melko laajasti.
- Etninen yhteisö – vakiintuneempi ja usein vauraampi väestöryhmä, joka asettuu alueelle valinnan perusteella, ei selviytymisen pakosta. Sutisen mukaan Suomessa esimerkkinä tästä voisi toimia Espoon ”Pikku-Intia”, jossa ict-alan osaajia on keskittynyt samoille alueille.
- Sitadelli – aidattu, ideologisesti ja kulttuurisesti suljettu asuinalue, kuten sotilastukikohtien henkilökunnan asuinalueet tai varakkaiden vähemmistöjen yksityiset yhteisöt. Näissä raja ympäröivään kaupunkiin on tiukka ja eriytyminen tietoinen.
Lisäksi Sutinen viittaa tutkija Hans Skifter Andersenin käsitteeseen multietninen asuinalue, jossa useat eri siirtolaisryhmät elävät rinnakkain ilman yhden ryhmän dominoivaa asemaa. Tällaisia monietnisiä alueita on Suomessa monissa lähiöissä.
Finntownista teemapuistoihin
Alkuperäinen Finntown syntyi New Yorkin Harlemiin, ja vastaavia suomalaiskortteleita nousi myöhemmin eri puolille Yhdysvaltoja. Afroamerikkalainen väestö korvasi suomalaiset Harlemissa, ja Finntownien kukoistuskausi hiipui jo ennen toista maailmansotaa – toisin kuin esimerkiksi New Yorkin Little Italy tai San Franciscon Chinatown, joista on ajan myötä kehittynyt Sutisen sanoin turistien kansoittamia teemapuistoja.
Sutinen pohtii, voisivatko nykypäivän maahanmuuttajavaltaiset lähiöt, kuten Tukholman Rinkeby, kehittyä tulevaisuudessa samankaltaisiksi matkailukohteiksi. Aikoinaan pelätyistä ja leimatuista alueista saattaa ajan myötä tulla kulttuurisia symboleja, kuten tapahtui monille historiallisille etnisille kaupunginosille Yhdysvalloissa.
Suomessa kaupungit ovat olleet sen verran pieniä ja hajanaisia, ettei niihin ole kehittynyt yhtä selkeitä ja suuria etnisiä kaupunginosia kuin suurkaupungeissa.
Historia ja nykypäivä rinnakkain
Sutisen kuvaus San Franciscon Chinatownin synnystä 150 vuotta sitten muistuttaa yllättävän paljon nykyistä keskustelua Suomessa. Vaikka kiinalaiset muodostivat vain noin 10 % kaupungin väestöstä, heitä kohtaan leimahtivat pelot ja hysteria: heitä syytettiin liiallisesta lisääntymisestä, työpaikkojen viemisestä ja kaupungin valtaamisesta – retoriikka, joka kuulostaa tutulta myös nykypäivän maahanmuuttokeskustelussa.
Vastustuksesta huolimatta kiinalaisten määrä kasvoi, sillä Yhdysvallat tarvitsi halpaa työvoimaa, ja kiinalaiset tarvitsivat töitä. Talous voitti lopulta ennakkoluulot – kunnes vuonna 1882 säädetty Chinese Exclusion Act sulki heiltä kansalaisuuden. Sutinen rinnastaa tämän nykykeskusteluihin, joissa Suomessa pohditaan kansalaisuuden ja sosiaaliturvan rajoittamista, vaikka monet pienipalkkaiset alat nojaavat maahanmuuttajataustaiseen työvoimaan.
Enklaavi ponnahduslautana
Sutinen näkee etniset lähiöt ponnahduslautana parempaan elämään. Samaa näkökulmaa esittää Amsterdamin yliopiston sosiologian professori Hein de Haas teoksessaan How Migration Really Works: hänen mukaansa etniset enklaavit ovat eräänlaisia “emansipaatiokoneita”, jotka tarjoavat maahanmuuttaneille mahdollisuuden taloudelliseen ja sosiaaliseen nousuun.
Näissä yhteisöissä voidaan hyödyntää sosiaalisia verkostoja ja kulttuurista pääomaa, jotka helpottavat integraatiota ja vahvistavat toimijuutta.
Sutinen päätyy samankaltaiseen johtopäätökseen:
“Kotiutuminen on helpompaa kansallisen sitoutumisen sijaan kaupunginosaidentiteetin avulla, mutta onnistumisen edellytyksenä on, ettei aluetta eristetä ongelmalähiöksi, vaan se toimii orgaanisena osana kaupunkia.”
Etninen lähiö on siis välitila, jossa maahanmuuttaneet voivat neuvotella vanhan ja uuden yhteensovittamisesta.
Tulevaisuuden tarinat
Kirjan lopussa Sutinen pohtii, mitä etnisten enklaavien historiasta voidaan oppia, ja voisiko Rinkebyn tai vaikkapa Myyrmäen kaltaisten alueiden tarinaa kirjoittaa jo varhaisessa vaiheessa positiiviseen sävyyn.
Hän huomauttaa, että tällainen ajatus voi tuntua ennenaikaiselta, mutta niin olisi tuntunut myös Little Italyn ja Chinatownin kohdalla aikanaan.
Sutinen arvioi, että gentrifikaatio, niin positiivinen kuin negatiivinenkin, leviää lopulta myös näille alueille ja muuttaa niiden tarinaa. Mielenkiintoisena esimerkkinä hän mainitsee, että Turun Varissuo, jota vielä hiljattain pidettiin Suomen “etnisenä ongelmalähiönä”, nousi keväällä 2025 Oikotien mukaan yhdeksi kaupungin halutuimmista asuinalueista.
Muuttuvat jakolinjat
Sutinen kysyy lopuksi, onko menneen ajan etnisille asuinalueille enää kysyntää.
Globalisaation aikakaudella etnisyys ei välttämättä ole enää keskeisin jakolinja, vaan toimeentulo ja yhteiskuntaluokka määrittävät entistä enemmän asuinalueiden valikoitumista.
Myös niin kutsuttu White Flight – valkoisten muuttoliike pois maahanmuuttajavaltaisilta alueilta – selittyy Sutisen mukaan vähemmän etnisyydellä ja enemmän sosiaalisella statuksella, alueen maineella ja kuvitellulla rikollisuudella.
Sutisen seitsemän opetusta
- Täydellisesti suunnitellut kaupunginosat eivät toimi – asukkaille on jätettävä tilaa omannäköisen arjen muokkaamiseen.
- Elävä kaupunginosa ei ole koskaan täysin homogeeninen – monimuotoisuus lisää elinvoimaa.
- Alueet, joissa väestö hajaantuu ja sulautuu liikaa, menettävät kulttuuriset erityispiirteensä.
- Etnisten alueiden on hyvä sijaita aktiivisissa kaupunginosissa, ei syrjässä – ne auttavat sopeutumisessa uuteen maahan.
- Etniset kaupunginosat eivät ole pysyviä – ne nousevat, muuttuvat ja katoavat.
- Siirtolaisten identiteetti muuttuu kotoutumisen myötä.
- Kotoutuminen on kahdensuuntainen prosessi: myös kantaväestön on opittava sopeutumaan muutokseen.
