… ja tavallisesti kuulaina talvisina pakkasöinä, poikkeuksetta keskiyön aikaan, se nousee ratsuineen tuosta mustimmasta louhoksesta. Sydenmusta ratsu juoksee äänettömästi kaivoskuilujen yläpuolella. Musta on ratsastajakin , se istuu liikkumattomana hevosen selässä, mutta näyttää ikäänkuin etsivän jotakin. Kierroksen tehtyään ratsastaja katoaa kuin varjo syvään kaivoskuiluun takaisin.
Ilta-Sanomat 14.1.1958 Kaarelan kylässä 1800-luvun lopulla suusta suuhun kiertäneestä tarusta.
Lueskelin huhtikuun lopulla, mitä 60-luvun alun lehdet kirjoittivat Kaivokselasta. Aihe kiinnosti paitsi lähiötutkimuksen näkökulmasta, olihan silloisen Helsingin maalaiskunnan länsiosiin noussut Kaivoksela yksi ensimmäisiä nykymuotoisia lähiöitä, niin myös ihan henkilökohtaisen historian näkökulmasta. Olinhan elänyt oman lapsuuden ja nuoruuden 60-luvun puolivälistä lähtien Kaivokselassa. Lehdet kuvailivat kaupunkielämän ja maalaiselämän sekoittumisesta. Kotirouvat kävivät ostamassa tinkimaitoa ja kananmunia paikalliselta maatilalta samalla kun kaupunginosaan oli noussut yksi Suomen monipuolisimmista ostoskeskuksista, josta löytyi yli 30 kauppaliikettä, jotka monipuolisuudessaan ohittavat Myyrmannin tarjonnan, vaikka myymälöiden koko ja tuotevalikoima olivatkin tuolloin pienempiä. Isot pihat ja läheiset metsät tarjosivat lapsille luonnonläheisen kasvuympäristön. Asunnot olivat pääosin 1 – 3 huoneen kokoisia, mutta pinta-alaltaan vastaavia nykyisiä tilavampia.
Haastatteluissa toistui yksi huoli. Aivan lähiön naapurissa Sillbölen kaivosalueella sijaitsi 12 aitaamatonta keskimäärin 50 metrin syvyistä kaivoskuilua, jotka myös lähiöön muuttaneet lapset olivat löytäneet leikkipaikoikseen. Siellä pyörin myös minä pihakavereiden kanssa Enid Blytonin Viisikko-kirjojen innoittamana 60- ja 70-luvun vaihteen molemmin puolin. Silloin kuilut olivat saaneet ympärilleen jo kaupungin rakentamat piikkilanka-aidat, joiden välistä kuiluihin pääsi puikahtamaan. Helsingin Sanomien artikkelin kuvituksessa kiinnitti huomiota kuva, jossa suurimpaan ”Vuorimestari” nimeä kantaneen kaivoksen pohjalle johti puiset portaat, joiden päässä alhaalla näytti sijaitsevan pieni mökki. Tuollaista rakennelmaa en muistanut itse koskaan kaivoksilla huomanneeni, joten kyselin Kaivokselan Facebook-ryhmässä, olisiko kenelläkään muistikuvaa. Pian sainkin vinkin keskustella Gruvan tilalla parikymppisenä renkinä olleet nyt 85 vuotiaan Aimo nimisen miehen kanssa. Hän tiesi kertoa 50-luvun lopulla kuiluun pudonneesta paikallisesta miehestä ja siitä kuinka APU-lehti maksoi kuilun pumppaamisen vedestä tyhjäksi.
Lehdet kertoivat kuinka sunnuntain 27.9.1959 vastaisena yönä hieman puolen yön jälkeen alueella miesporukassa liikkunut paikallinen kolmen lapsen isä oli sanonut tovereilleen ”Menen tuosta kuusten välistä”, jonka jälkeen kuului molskahdus. Tämän jälkeen käynnistyi useamman vuorokauden mittainen operaatio, jota Helsingin Sanomat, Ilta-Sanomat sekä muut päivälehdet isoilla otsikoilla ja kuvitetuilla artikkeleilla. Ruumista etsittiin ensin sukeltajien toimesta, mutta näkyvyys rojun täyttämässä kaivoksessa oli olematon. Apu-lehti ilmoittikin kustantavansa kaivoksen tyhjentämisen pumppaamalla ja operaatio saatiin käyntiin vauhdilla. Paikan päälle kerääntyi runsaasti uteliaita katselijoita. Töitä tehtiin kunnan rakennusviraston miesten toimesta useammassa vuorossa vuorokauden ympäri, kunnes 30.9.1959 klo 13.15 kuului etsintöjä johtaneen Tikkurilan poliisin ylikonstaapeli Uuno Haakanan komento ”Sulkekaa pumput”. Heikki Knuutin ruumis löytyi veden alle jääneeltä kielekkeeltä. Runsaasti mediahuomiota omana aikanaan kerännyttä, mutta sittemmin unholaan jäänyttä tapahtumaa oli edeltänyt pari vuotta aikaisemmin vieläkin traagisempi tapahtuma.
Kaivoksilla kiipeilemässä olleet pojat olivat löytäneet 15.12.1957 yhdestä kaivoskuilusta vastasyntyneiden kaksospoikien ruumiit, jotka oli kääritty flanellipaitaan, vahakankaaseen ja voimapaperiin. Ruumiinavaus osoitti, että pojat olivat syntyneet elävinä, mutta tukehdutettu muutaman päivän ikäisinä ja heitetty sen jälkeen kaivoskuiluun. Lasten äitiä etsittiin aluksi kaivosten lähialueelta, Kaarelan kylästä sekä sen ympäristöstä. Joku konkreettinen epäilykin oli, mutta se osoittautui aiheettomaksi. Myöhemmin tutkintaa johtanut ylietsivä Virkki keskusrikospoliisista kertoi poliisin päätyneen epäilemään, että teko oli tehty kauempana ja tapetut lapset oli kuljetettu muiden kuin lasten äidin toimesta syrjäiselle kaivosalueelle.
Poliisi vetosi mediassa yleisöön useampaan kertaan alkuvuodesta 1958, mutta pikkuhiljaa tapaus vaipui unholaan. Loppukevään 1958 jälkeen mainintoja tapauksesta ei lehdistä enää löytynyt. Lehtitietojen perusteella tapaus näyttäisi jääneen selvittämättömäksi. Heltä saadun vastauksen mukaan tapausta ei löydy selvittämättömien henkirikosten joukosta. Laitoin kuitenkin keskusrikospoliisille tietopyynnön, koska ainakaan murha ei vanhene koskaan. Muistan lapsuudesta, siellä 60- ja 70-lukujen vaihteesta tarinan, jonka mukaan nuori äiti olisi työntänyt lapsensa kaivokseen. Myöhemmin luokittelin tarinan lähinnä urbaaniksi legendaksi, mutta taustalla näyttää olevan sittenkin tositapahtumat.
Kaksi traagista tapahtumaa vajaan kahden vuoden sisällä, miettii herkästi mitä muuta kaivoksilla on tapahtunut sen liki 160 vuoden aikana mikä kaivostoiminnan loppumisesta (1866) on kulunut. Kaivokset aidattiin ensin piikkilanka-aidalla 1960-luvun puolivälissä ja sen jälkeen tukevalla ja tukevalla pölkkyaidalla 1975. Sen jälkeen kukaan ei ole ainakaan vahingossa kaivokseen joutunut. Mutta sanan vuoden jakson vuodesta 1866 aina 1960-luvulle 12 avolouhosta jyrkkine reunoineen olivat aitaamatta sekä merkitsemättä. Vaikka opastus paikan päälle oli heikko, paikka oli Ilta-Sanomien mukaan listattu 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla Helsingin nähtävyyksistäkertovissa julkaisuissa ja niiden myötä hyödynnetty retkikohde, jossa järjestettiin jopa partioleirejä. Helsingin Uutiset julkaisi neljä vuotta sitten Heikki Pirhosen haastattelun, jossa hän muistelee kuvien kera kavereiden kanssa talvella 1955 kaivoksille tekemäänsä retkeä. Myös paikalliset nuoret laskivat jopa mäkeä loivarinteisten kaivosten pohjalle. Mikäli havereita sattui, ne eivät nousseet samalla tapaa julkisuuteen. Ajoittain kuilut ovat nousseet esille myös Kaivokselassa ja ympäristössä tapahtuneiden tuoreimpien katoamistapausten yhteydessä. Esimerkiksi tässä Erik Sarinin selvittämättömässä katoamistapauksessa poliisi ja palokunta kävi tekemässä etsintöjä kaivoskuiluissa sukeltamalla, mutta tuloksetta.
Otsikossa ja ingressissä kuvattu tarina edustaa modernia urbaania folklorea. Edellä kuvattujen tapahtumien uutisoinnin yhteydessä tarinaa kuvataan kerrotun Sillbölen kaivoksen ympäristössä jo 1800-luvun loppupuolella. Kaivoksela-Seuran verkkosivuilla taas kerrotaan ”täydenkuun aikana näyttäytyvästä päättömästä ratsastajasta”, jolla 70- ja 80-luvun lapsia peloteltiin. Saman kaltainen tarina ”mustasta ratsastajasta” tai ”hiljaisesta ratsastajasta” on liitetty myös Outokummun ja muiden vanhojen kaivosalueiden ympäristöön. Kummitustarinoiden yksi tarkoitus on ollut karkoittaa luvattomat kulkijat alueelta ja myöhemmin peloitella lapsia menemästä vaarallisille kaivoksille. Tarinaan sisältyykin paikallinen teollisuushistoria, suullinen perintö ja paikkaan sidottu pelon tai kunnioituksen tunne. Kaivosten kaltaisiin menneiden aikojen teollista kulttuuria edustaviin paikkoihin liittyy runsaasti piiloon jääneitä, unohdettuja sekä myös traagisia kertomuksia. Se voi kuvata menneisyyden työntekijää, jota ei ole koskaan löydetty kaivosonnettomuuden jälkeen, tai kollektiivista muistia epäoikeudenmukaisista oloista, joita ei koskaan dokumentoitu virallisesti sekä myös näitä myöhempien vuosikymmenien ja -satojen traagisia tapahtumia. Varsinkin historiassa tarinat toimivat epävirallisina historian kantajina, joiden kautta muisti säilyi ja siirtyi, vaikka nimiä, päivämääriä ja arkistoja ei olisi.
Kaivosten historiaan voi tutustua muun muassa Myyr York Times lehden edesmenneen päätoimittajan Ari Martinahon lehden numeroon 4/2019 kirjoittamasta artikkelista (sivut 12-16) sekä Kaivoksela-Seuran sivuilta. Molemmista löytyy myös monipuoliset lähdeluettelot. Kaivoksela-Seura on myös tuonut alueen eteläpäähän uudet opastaulut sekä kiinnittänyt kaivoksia ympäröiviin aitoihin QR-koodit, joiden takaa löytyy lisäinformaatiota.
Kaivokset olivat Helsingin seudulla retkeilypiireissä tunnettu kohde jo 1940- ja 50-luvuilla. Kaivokset sijaitsevat yksityisellä maalla, joka oli kaupungille vuokrattuna noin vuosina 1975–2000, jolloin kaupunki rakensi nykyiset aidat, kulkureitit sekä nyt jo tuhoutuneet opasteet. Myyrmäen kivikautista historiaa on pidetty näkyvästi esillä, mutta Silbölen kaivokset kuvaavat Vantaan teollista historiaa yhdessä muiden vastaavien kaivosten sekä muun muassa Vantaankosken masuunin kanssa. Silböle muodostaa näistä parhaiten säilyneen yhtenäisen alueen, joka voisi paremminkin esitellä 1700- ja 1800-lukujen kaivosteollisuutta osana Vantaan teollisen historian kerrostuneisuutta. Ensimmäinen vaihe olisi opasteiden, kulkureittien sekä aitojen parantaminen. Seuraavassa vaiheessa alueella voisi olla kevytrakenteinen näyttelypaviljonki sekä kesäkahvila. Mikäli intoa ja resursseja riittää kaivoksia voisi pumpata tyhjäksi vedestä, mikä ei olisi mahdoton temppu, koska sitä kokeiltiin jo 1959. Tällöin esimerkiksi Vuorimestarin pohjalla voisi olla pienimuotoinen konserttipaikka ja ravintola. Kaikki tämä tulisi toki toteuttaa yhdessä maanomistajan kanssa.
Lisätty 8.5.2025: KRP:ltä saadun vastauksen mukaan tapausta ei löydy selvittämättömien henkirikosten joukosta.
