Osmo Soininvaaran tuore teos Talous ja kaupunki (Teos, 2025) on kirja, joka jokaisen kaupunkien päättäjän ja kaupunkisuunnittelijan olisi hyvä lukea – maailmankatsomuksesta riippumatta. Vajaan parinsadan sivun paksuinen teos ei ehdi pitkästyttää lukijaa.
Ode toteaa johdannossaan, että monet kaupunkisuunnitteluun liittyvät kysymykset näyttäytyvät ekonomistin silmissä hyvin erilaisilta kuin suunnittelijan silmissä. Hänen mukaansa talousteoria tarjoaisi kaupunkisuunnittelijoille tehokkaita työkaluja, jotka kuitenkin jätetään usein käyttämättä.
Kirja on analyyttinen ja kansantajuinen yritys selittää, miten kaupunkisuunnittelu toimii taloudellisena järjestelmänä ja miksi jotkut ratkaisut toimivat paremmin kuin toiset.
Talous ja kaupunki houkuttelee lukijan katsomaan tuttuja ilmiöitä uusin silmin. Kirja vastaa pitkälti omaa ajatteluani ja vastaa kysymyksiin, joita olen myös itse pohtinut. Yksinomaan markkinaohjauksen varaan ei tietenkään pidä tuudittautua, vaan tulee myös kriittisesti tarkastella ja ymmärtää markkinoita ohjaavia mekanismeja. Talouden rinnalla tulee huomioida myös muun muassa ympäristöarvot, sosiaaliset arvot, kulttuuriset ja esteettiset arvot sekä demokraattiset arvot. Kaikki nämä eivät ole rahassa mitattavia, mutta niillä kaikilla on rahassa mitattavia vaikutuksia. Tässä blogissa tarkastelen kirjaa ja sen joitakin keskeisiä väitteitä omasta näkökulmastani, en Kruununhaasta vaan enemmän lähiöstä käsin. En myöskään pyri kattavaan tiivistelmään, vaan nostan esiin teemoja, jotka jäivät mieleen ensimmäisellä lukukerralla. Monet mielenkiintoiset yksityiskohdat jätän mainitsematta, jotta kirja voi yllättää lukijansa.
Tarvitseeko kaupunkisuunnitteluvirasto ekonomistin?
Soininvaara muistuttaa, että kaupunkisuunnittelu on suurelta osin myös talouspolitiikkaa, vaikka sitä ei sellaisena yleensä tunnisteta.
Kaavoituspäätökset luovat ja siirtävät miljardien eurojen arvonnousuja ja rahavirtoja, mutta keskustelu käydään usein ideologisena, teknisenä tai esteettisenä. Toki asemakaavoituksen yhteydessä tehdään kaavatalouslaskelmia, mutta ne pitävät sisällään lähinnä kunnallistekniikan ja asemakaavan muun toteutuksen suhdetta maanmyyntituloihin ja maankäyttökorvauksiin. Kaupunkisuunnittelun vaikutukset kunnallistalouteen ovat kuitenkin laajemmat. Tämä saa kysymään, miksi kaupunkisuunnitteluvirastoissa ei ole maankäyttöekonomistia arkkitehtien, liikennesuunnittelijoiden ja muiden asintuntijoiden rinnalla.
Talouden ymmärtäminen ei tarkoita markkinauskoa, vaan taustalla vaikuttavien mekanismien tunnistamista.
Kaupunkimaisuuden sietämätön keveys
Ode myöntää heti johdannossa, että kirjan näkökulma on hänen oman taustansa takia korostuneen helsinkiläinen. Vaikka mukana on myös päättäjän itsekritiikkiä, rivien välistä ja osin riveiltäkin on luettavissa jonkinasteista vähättelyä naapurikaupunkeja Espoota ja Vantaata kohtaan. Vantaalaisena sen kyllä tunnistaa.
Siinä missä hänen kritiikkinsä kohteeksi joutuneita Rediä, Triplaa ja Itäkeskusta kutsutaan kauppakeskuksiksi, hän puhuu Espoon ja Vantaan automarketeista. On kuitenkin hyvä huomata, että Ainoa, Iso Omena, Myyrmanni ja Sello ovat raideyhteyksien varrella sijaitsevissa aluekeskuksissa sijaitsevia kauppakeskuksia, eivät automarketteja. Samalla tulee tunnistaa, että ne ovat vaikuttaneet paitsi monien lähipalveluiden katoamiseen, niin myös mahdollistaneet asioinnin omalla asuinalueella Helsingin kantakaupungin sijasta.
Soininvaara on oikeassa siinä, ettei Helsingin seudun lähiöistä ole onnistuttu tekemään kaupunkimaisia kuten Keravan, Järvenpään tai Hämeenlinnan radanvarsikaupungeista. Hän nostaa esiin käsitteen urbaanit mukavuudet (urban amenities): kauniit puistot, rantaraitit, huolella rakennetut kävelykadut, elävät torit, kauniit julkisivut, houkuttelevat kahvilat ja ravintolat sekä myös pikaratikkayhteyden. Ne ovat asioita, jotka tekevät alueesta houkuttelevan asua ja oleskella. Mutta samalla nousee kysymys: lyövätkö keskustan ja lähiöiden elinvoiman kehittäminen toisiaan poskelle, kun ne kilpailevat samojen asukkaiden vapaa-ajasta ja kulutustottumuksista?
Kenen kukkaroon hyöty asuinalueiden kehittämisestä valuu?
Tämä kysymys kulkee kirjan läpi punaisena lankana: kuka hyötyy ja kuka maksaa?
Hyöty olemassa olevien alueiden kehittämisestä valuu niille, jotka omistavat asuntonsa tai tonttinsa parannusten toteutushetkellä. Uudet asukkaat maksavat kehittämisen tulokset asuntojen kohonneina hintoina. Jos taas kaupunki omistaa maan, hyöty tulee kaupungille itselleen.
Tämä puoltaa rakentamista kaupungin omistamalle maalle ja tarvittaessa myös lunastusoikeuden käyttöä ansiottoman arvonnousun leikkaamiseksi. Tästä syystä uudet raideinvestoinnit pyritään toteuttamaan siten, että niiden varrella olisi mahdollisimman paljon rakentamatonta ja mieluiten kaupungin omistamaa maata.
Mikäli kaavoituksen tuoma arvonnousu kuuluisi yksityiselle maanomistajalle, päätöksenteosta tulisi helposti korruptioherkkää. Näitä esimerkkejä löytyy kaikista pääkaupunkiseudun kaupungeista. Harvoin kaavoituksen ja rakentamisen tuoma hyöty on yksittäisen maanomistajan ansiota. Joskus historiassa ehkä jossain määrin olikin, kun esimerkiksi silloin verrattaen etäällä Helsingin keskustasta sijainneessa Kaivokselassa maanomistaja teetti omalla kustannuksellaan suunnitelmat uuden asuinalueen rakentamiseksi omistamalleen maalleen. Toki harmista ja haitasta pitää jokin korvaus saada, joten lunastushinta voi perustellusti ylittää hieman raakamaan hinnan. Tässä suhteessa maan hallituksen suunnitelmat lunastusoikeuden rajoittamisesta ovat Soininvaaran mielestä huolestuttavia.
Toinen tapa leikata ansiottoman arvonnousun hyötyä on tehdä se hitaammin kiinteistöveron kautta. Tämä on erityisesti anglosaksinen malli, jossa kiinteistövero vaikuttaa asuntojen hintoihin samaan tapaan kuin tonttivuokra: korkeampi vero laskee hintaa, jonka ostaja on valmis maksamaan.
Malli toimii hyvin raakamaalla, mutta vanhojen asuntojen kohdalla omistaja maksaa kustannukset kahdesti, ensin verona, sitten arvon laskuna. Toisaalta ensiasunnon ostajat hyötyisivät: asuntojen hinnat laskisivat ja kuntavero voisi olla alhaisempi, jos kunta saisi enemmän tuloja kiinteistöverosta. Malli suosisi nuoria, mutta rokottaisi vanhempia asuntonsa jo omistavia sukupolvia. Yksi tapa toteuttaa muutos kestävästi olisi jättää kiinteistövero pienituloisten ikäihmisten kohdalla velaksi kunnalle jolloin se jäisi tulevaisuudessa perikunnan maksettavaksi
Asumistuki torjuu segregaatiota usein tehokkaammin kuin sosiaalinen asuntotuotanto
Soininvaara käsittelee laajasti asumisen ja rakentamisen hintaa ja hinnan merkitystä. Ekonomistille markkinahinta kertoo asunnon ja sijainnin hyvyydestä, vaikka samalla yhteiskunnallinen tavoite on kohtuuhintainen asuminen.
Hinta on Soininvaaran mukaan pienin varauksin lahjomaton mittari asuinalueen haluttavuudelle, kun tarkastellaan haluttavuutta suhteessa tarjontaan. Hän muistuttaa myös, että alueen haluttavuuteen vaikuttaa paitsi sen fyysiset ominaisuudet, myös se, keitä muita siellä asuu. Moni haluaa naapureikseen ihmisiä, joihin haluaa samaistua. Keskusta-asuntojen korkeat hinnat eivät kerro siitä, että kaikki haluaisivat asua keskustassa, vaan siitä, että tarjonta ei vastaa kysyntää. Lähiövyöhykkeellä asuntoja on enemmän tarjolla, joten hintataso on alhaisempi.
Soininvaaran mukaan rakentaminen kannattaa suunnata sinne, missä asuminen on kalleinta, ei siksi että rakennettaisiin rikkaille, vaan siksi että uudet asunnot vapauttavat vanhoja markkinoille. Näin syntyy asunnonvaihtoketju, joka nostaa asumistasoa laajasti.
Hän pohtii myös asumisen tukimuotoja: pitäisikö tukea ARA-tuotannon kautta tarjontaa vai asumistuen turvin kysyntää ? Soininvaaran tulkinta perustuu muun muassa Essi Eerolan ja Tuukka Saarimaan tutkimukseen Who Benefits from Public Housing (VATT, 2015), jonka mukaan asumistuki kohdistuu ARA-tuotantoa paremmin pienituloisille. Eerolan ja Saarimaan tutkimus osoitti myös, että ARA-tuotanto keskittyy matalan keskitulon alueille ja siten syventää segregaatiota enemmän kuin asumistuki.
Soininvaara esittää vielä kiinnostavan havainnon: työnantajajärjestöt, jotka usein suhtautuvat varauksella tulonsiirtoihin, suhtautuvat myönteisesti asumisen ja joukkoliikenteen tukiin, koska ne varmistavat työvoiman saatavuuden matalapalkka-aloille kalliissa kaupungeissa. Asumistuesta luopuminen nostaisi esimerkiksi ravintola-alan palkkoja Helsingin keskustassa. Yhtenä vaihtoehtona hän ehdottaa tuloihin sidottuja vuokria julkisessa asuntotuotannossa.
Onko ruuhkamaksuista joukkoliikenteen subvention korvaajaksi
Soininvaara kritisoi tapaa, jolla liikenneinvestointien hyötyjä arvioidaan lähinnä säästyneen matka-ajan perusteella. Kaupunkiseuduilla liikenneinvestointien tärkein tehtävä ei ole säästää aikaa, vaan mahdollistaa lisärakentaminen. Hänen mielestään kannattavuutta tulisi siksi tarkastella sen kautta, miten hankkeet vaikuttavat maan arvon kehitykseen.
Ode pitää myös ruuhkamaksuja joukkoliikenteen subventiota parempana vaihtoehtona ja laskee, että siirtymällä subventiosta ruuhkamaksuihin esimerkiksi Helsingissä kunnallisveroa voitaisiin laskea jopa kahdella prosenttiyksiköllä. Näkökulma on kuitenkin varsin kantakaupunkikeskeinen. Hänen huolensa kohdistuu ennen kaikkea lyhyiden ratikkamatkojen hintaan, vaikka suurimmat epäsuorat vaikutukset kohdistuvat lähiöihin ja muualle esikaupunkialueelle.
Oden esittämät perusteet joukkoliikenteen subventioon kohdistuvalle kritiikille ovat kuitenkin loogisia. Subventoitu joukkoliikenne aiheuttaa sekin kielteisiä ulkoisvaikutuksia, pidentää asiointi- ja työmatkoja sekä tukee palveluiden keskittymistä, jolloin lähiöiden palvelutaso pysyy heikkona. Tämä kaikki vie meitä poispäin 15 minuutin kaupungin ihanteesta ja tekee siitä erityisesti esikaupunkialueella mahdottoman toteuttaa. Samasta syystä hän suhtautuu kriittisesti myös esitettyyn tasatariffiin. Myönteisessä valossa esille nousevat hiljaisen ajan edullisemmat liput sekä kaupunkiliikenteen dynaaminen hinnoittelu, jolloin liput olisivat edullisempia silloin kuin matkustajia on vähemmän
Ruuhkamaksujen ja joukkoliikenteen subvention välinen jännite tiivistää hyvin koko kirjan ydinajattelun. Tehokkuus ja oikeudenmukaisuus voivat kulkea käsi kädessä, jos kannustimet asetetaan oikein. Ongelmana ei ole talousteoria, vaan se, miten se käännetään päätöksiksi.
Ekonometrian takana on kaupunki jossa elämme
Soininvaaran kirja tekee sen, mitä hyvän kirjan kuuluukin tehdä: se herättää epämukavia kysymyksiä. Se pakottaa pohtimaan, mitä todella tarkoitamme, kun puhumme kaupungin elinvoimasta, tehokkuudesta tai oikeudenmukaisuudesta. Hän katsoo maailmaa talouden kautta, mutta samalla muistuttaa, että myös taulukot kertovat tarinoita – ja jokaisen taulukon takana on kaupunki, joka yrittää tulla eläväksi.
