Tilat eivät ole koskaan vain seiniä ja kattoja, vaan ne kietoutuvat käyttäjiensä identiteettiin, yhteisöllisyyteen ja toimijuuteen. Kun tila koetaan omaksi, se vahvistaa yhteenkuuluvuutta, antaa tilaa luovuudelle ja luo yhteistä historiaa. Jaetut tilat tuovat mukanaan joustavuutta, mutta voivat myös hämärtää ryhmien omaleimaisuutta ja rajata toiminnan vapautta. Tässä kirjoituksessa pureudutaan tilojen merkitykseen yhteisöllisyyden ja identiteetin rakentumisessa.
Koska kustannustehokkuuteen ja tilatehokkuuteen pohjautuvat argumentit ajavat kunnat puolustamaan vahvasti jaettuja tiloja, lähestyn kysymystä aluksi teoriapohjaisesti muutamien tunnettujen ajattelijoiden näkemysten pohjalta. Ranskalainen sosiologi Henri Lefebvre korostaa, kuinka tila itsessään on harvoin neutraali, vaan käyttäjien sosiaalisten suhteiden tulosta. Tilojen kautta ilmaistaan muun muassa yhteenkuuluvuuden tunnetta, identiteettiä ja kulttuuria. Omaehtoisesti kunnostettu tila muuttuu käyttäjilleen pelkästä rakennuksesta ”teokseksi”, oman luovan toiminnan näyttämöksi, joka ilmentää käyttäjien arvoja ja yhteishenkeä. Tilan elämyksellinen ulottuvuus kytkeytyykin käyttäjien identiteettiin: tilasta tulee osa yhteisöä. Kulttuurimaantieteilijä Yi-Fu Tuan taas kuvaa samaa asiaa toteamalla kuinka ryhmän omasta kokoontumispaikasta voi kehittyä arvojen keskittymä jossa kiteytyy ryhmän yhteiset muistot, rituaalit ja tunnesiteet esimerkiksi seinille kiinnitetyissä valokuvissa, kunniakirjoissa, ja muistoesineissä. Paikkaan syntyy näiden myötä paikkaidentiteetti, jossa osa yksilön tai ryhmän identiteettiä kiinnittyy fyysiseen ympäristöön. Esimerkiksi monelle jäsenelle ajatus meidän tilasta, kolosta, majasta, kämpästä tai studiosta, herättää lämpimiä muistoja ja ylpeyden tunteita, joita muistellaan myöhemminkin. Paikka symboloi yhteistä historiaa ja jaettuja arvoja.
Ryhmän omasta kokoontumispaikasta voi kehittyä arvojen keskittymä jossa kiteytyy ryhmän yhteiset muistot, rituaalit ja tunnesiteet esimerkiksi seinille kiinnitetyissä valokuvissa, kunniakirjoissa, ja muistoesineissä.
Myös ranskalainen filosofi Michel Foucault on tarkastellut tilaa vallan ja sosiaalisen kontrollin näkökulmasta käyttäen “toisiin tiloihin” viittaavaa heterotopian käsitettä. Foucaul tarkoittamat tilat poikkeavat ympäröivän yhteiskunnan normeista omien sääntöjen ja merkitysten kautta. Foucault’n mukaan jokainen kulttuuri luo heterotopioita, “maailmoja maailmojen sisään”, kuten esimerkiksi nuorisotalot, rock-klubit, siirtolapuutarhat,uskonnollisten yhteisöjen tilat tai vaikkapa jäähallit, jotka samaan aikaan heijastelevat ympäröivää yhteiskuntaa ja asettuvat sitä vasten kriittisesti. Harrastus- ja kansalaistoiminnassa omat toimitilat voivat toimia heterotopian tavoin: ne ovat paikkoja, joissa ryhmän jäsenet voivat “astua ulos” arjen valtavirrasta ja luoda oman mikroyhteisönsä normit. Foucault’n ajattelun valossa oma tila lisää toimijuutta sikäli, että ryhmä voi kontrolloida tilassa vallitsevia valtasuhteita. Ryhmän jäsenet määrittävät itse tilan säännöt kuten kuka on tervetullut, mitä siellä tehdään sen sijaan, että alistuisivat esimerkiksi instituution valvontaan.
Myös sosiologi Pierre Bourdieu’n habitus-käsite auttaa ymmärtämään, miksi oman tilan hallinta voi vahvistaa yhteisön jäsenten toimijuutta. Tila, joka on muokattu ryhmän oman maun ja tarpeiden mukaan, tuntuu kotoisalta ja rohkaisee jäseniä toimimaan luontevasti. Kun tila vastaa ryhmän habitusta, jäsenet voivat siinä “olla oma itsensä” ja ilmaista osaamistaan vapaammin. Toisaalta, jos ryhmä joutuu toimimaan vieraassa tai jäykästi säädellyssä tilassa, habituksen ja tilan ristiriita saattaa rajoittaa spontaania yhdessäoloa – jäsenet kokevat olonsa epävarmemmaksi eivätkä paikka ja identiteetti kohtaa luontevasti.
Kulttuurimaantieteilijä Doreen Massey taas kertoo kuinka jaettu tila voi myös hämärtää yhden tietyn ryhmän identiteetin ilmenemistä tilassa, jos tilaa ei pystytä kokemaan omaksi. Massey muistuttaa, ettei paikan ainutlaatuisuutta silti tarvitse kiistää, myös yhteiskäyttöinen tila voi yhä toimia tärkeänä kiintopisteenä, kunhan ymmärrämme, että sen merkitys neuvotellaan sosiaalisesti, eikä ole ennalta annettu. Liian tiukat käyttöehdot voivat rajoittaa tätä.
Yhteenvetona edellä kuvatusta teoreettisesta taustasta voidaan todeta, että tilalla on vahva kytkös sosiaaliseen identiteettiin useiden teoriasuuntien valossa. Tila muuttuu merkitykselliseksi paikaksi, kun ihmiset omien kokemustensa kautta lataavat siihen arvoja (Tuan). Tilat voivat heijastaa vallan rakenteita, mutta myös toimia vastarinnan ja oman kulttuurin kehtoina (Lefebvre, Foucault). Paikan merkitys identiteetille ei ole yksioikoinen, vaan se muokkautuu käyttäjien ja kontekstien mukaan (Massey). Oman tilan hallinta antaa ryhmälle mahdollisuuden itsensä toteuttamiseen ja näkyväksi tekemiseen tilassa (Bourdieu), mikä luo otolliset puitteet ryhmäidentiteetin vahvistumiselle.
Oman tilan hallinta tarjoaa käyttäjille monia symbolisia etuja. Ensinnäkin oma tila asettaa selvät rajat, joiden mukaan tila kuuluu meille, mikä on omiaan vahvistamaan jäsenyyden tunnetta. Esimerkiksi sosiaalipsykologisen yhteisöteorian mukaan jäsenyyden tunne rakentuu osin juuri jaetuista symboleista ja rajoista, jotka erottavat ryhmän ulkopuolisista. Kerhohuoneen ovi tai ikkuna, johon on kiinnitetty yhdistyksen tunnus, tai viljelypalsta-alueen aita, jonka sisäpuolella talkooporukka toimii, ovat esimerkkejä konkreettisista rajoista. Tällainen symbolinen rajanveto ei ole tarkoitettu luomaan vastakkainasettelua, vaan ensisijaisesti vahvistamaan sisäistä yhteenkuuluvuutta, tunnetta siitä, että jaamme jotain erityistä keskenämme tässä paikassa.
Toiseksi oma tila mahdollistaa paikan personoinnin ja ryhmän identiteettinsä julkituomisen tilan kautta. Yhteisö voi sisustaa ja järjestää tilan haluamallaan tavalla, mikä tekee siitä peilin ryhmän arvoille ja kulttuurille. Seiniltä löytyy kuvia ja muistoja yhteisön historiasta, ja kalusteet ja varusteet kuvastavat ryhmän arvoja. Oma tila, joka on räätälöity ryhmän mukaiseksi, tuottaa ylpeyden tunnetta: se on konkreettinen saavutus ja yhteinen luomus. Kolmanneksi oma tila tarjoaa jatkuvuutta sekä eräänlaisen jaetun muistin. Kun sama fyysinen paikka palvelee kokoontumisena vuodesta toiseen, siihen kertyy kollektiivista muistia. Tällainen jatkuvuus luo yhteisölle historian tunnon: “Tässä tilassa me olemme toimineet, kokeneet iloja ja suruja, kasvaneet ryhmänä.” Se vahvistaa sukupolvien tai eri ikäkausien välistä sidettä yhteisössä, kun uudet jäsenet tulevat osaksi saman tilan traditiota.
Kun ryhmä omistaa tai itsenäisesti hallinnoi tilaa, se voi vapaasti päättää tilan käytöstä ja toiminnasta siellä.
Neljänneksi oma tila lisää ryhmän kokemaa toimijuutta. Kun ryhmä omistaa tai itsenäisesti hallinnoi tilaa, se voi vapaasti päättää tilan käytöstä ja toiminnasta siellä. Tämä itsehallinta tuo mukanaan vallan ja vastuun tunteen. Ryhmän ei tarvitse kysyä ulkopuoliselta lupaa kokoontumiseen, toiminta-aikoihin tai sisällön määrittämiseen, vaan he ovat tilanteen herroja. Oman tilan hallinta voimaannuttaa, koska se antaa jäsenille mahdollisuuden nähdä kättensä jälki.
On hyvä huomata, että omaan tilaan liittyy myös vastuullisuus, sillä tila on pidettävä kunnossa ja sen ylläpito voi vaatia työtä ja resursseja. Kuitenkin usein juuri tämä yhteinen ponnistelu tilan hyväksi vahvistaa entisestään yhteisöllisyyttä. Kun yhteisö esimerkiksi kunnostaa talkoilla käyttöönsä vanhan rakennuksen, jokainen naulattu lauta ja maalattu seinä lisää jäsenten kiintymystä tilaan – “olemme tehneet tämän itse, yhdessä”. Tällainen prosessi syventää identiteettiä: tila on konkreettinen todiste ryhmän kyvykkyydestä ja yhteen hiileen puhaltamisesta.
Jaettu tila on tila, jota toimintaryhmät käyttävät yhdessä muiden, ulkopuolisten tahojen kanssa. Tällaisia voivat olla esimerkiksi kunnan tarjoamat monitoimitalot, koulujen liikuntasalit vuorokäytössä, kirjastojen kokoushuoneet tai vaikkapa kaupalliset coworking-tilat. Jaetussa tilassa ryhmällä ei ole yksinoikeutta tilaan, vaan se on julkinen tai puolijulkinen tila.Tällainen järjestely on hyvin yleinen erityisesti neljännen sektorin joustavassa toiminnassa: epämuodolliset ryhmät hyödyntävät olemassa olevia paikkoja sen mukaan, mitä on saatavilla (puistot, kahvilat, verkkoalustat). Jaetut tilat tuovat joustavuutta ja voivat edistää avoimuutta, mutta symbolisesta näkökulmasta niihin liittyy muutamia haasteita identiteetin kannalta.
Ensinnäkin jaetussa tilassa ryhmän on vaikeampaa luoda yksilöllistä paikkaidentiteettiä, koska tila ei yksin edusta heidän tarinaansa. Tila on periaatteessa ”ei kenenkään paikka” tai pikemminkin “kaikkien paikka”. Tällöin käyttäjien on rakennettava identiteetin tunne pelkästään jäsentensä välisen vuorovaikutuksen varaan, ilman että he voivat jättää tilaan pysyvästi merkkejä omasta toiminnastaan. Tämä ei tarkoita, ettei ryhmä voisi silti tuntea yhteenkuuluvuutta sillä monet yhteisöt kukoistavat vailla omaa vakituista tilaa, mutta paikan tuoma lisäarvo jää puuttumaan. Tila on neutraali ympäristö, joka ei itsessään kerro keitä ryhmän jäsenet ovat.
Toiseksi jaettu tila tuo usein mukanaan rajoituksia ja riippuvuutta, jotka voivat rajoittaa ryhmän toimijuuden tunnetta. Koska tila ei ole täysin heidän omansa, ryhmän täytyy sopeutua ulkoisiin sääntöihin: aikatauluja voi joutua sovittamaan, tilan käytölle voi olla ehtoja, kuten ”seiniin ei saa kiinnittää mitään pysyvää” ja käyttövuoroihin voi tulla äkillisiä muutoksia. Tämä ulkopuolisen kontrollin tunne voi nakertaa jäsenten kokemusta ryhmän autonomiasta.
Kolmanneksi jaetussa tilassa moniäänisyys voi luoda identiteettien törmäyksiä. Kuten Massey edellä huomautti, paikalla voi olla useita identiteettejä samanaikaisesti. Jos samaa tilaa käyttää sekä bändikerho, teatteriryhmä, käsityökerho että eläkeläisten tanssiryhmä, tilan symboliikka muodostuu kompromissiksi. Sisustus, äänimaailma ja ilmapiiri eivät ehkä täysin resonoi yhdenkään ryhmän identiteettiä, vaan ovat yleisluontoisia. Pahimmillaan eri ryhmien odotukset tilasta voivat ajautua ristiriitaan: esimerkiksi skeittarit haluaisivat tehdä tilasta rennon katutaiteen keitaan, kun taas talon muu käyttö edellyttää siistiä yleisilmettä. Tällaiset jännitteet voivat heikentää ryhmän jäsenten paikkakiintymystä – tila ei tunnu omalta, joten siellä viihdytään vain välttämättömän ajan, eikä siihen synny samanlaista tunnesidettä. Toisaalta on tärkeää huomata, että jaettu tila voi tarjota myös positiivisia symbolisia puolia. Yhteiskäyttöinen, neutraali tila saattaa madaltaa kynnystä uusille tulijoille liittyä toimintaan, koska paikka koetaan avoimeksi kaikille, ei vain suljetuksi kerhotilaksi, johon ulkopuolisilla ei ole asiaa. Jaetussa julkisessa tilassa ryhmän toiminta on myös näkyvämpää ulospäin, mikä voi lisätä tunnustusta: esimerkiksi kauppakeskuksen aulassa kokoontuva shakkikerho tulee samalla esitelleeksi harrastustaan ohikulkijoille, mikä saattaa vahvistaa jäsenten ylpeyttä. Ray Oldenburgin “Kolmannen tilan” -käsitteen mukaan monet yhteisölliset siteet syntyvät juuri epämuodollisissa julkisissa kohtaamispaikoissa kuten kahviloissa tai puistoissa. Siinä mielessä jaettu tila voi toimia sillanrakentajana ryhmän ja laajemman yhteiskunnan välillä, estäen liiallista sisäänpäin kääntyneisyyttä. Esimerkiksi jos kaupunginosan ympäristöyhdistys järjestää kokouksensa paikallisessa kirjastossa, se pysyy samalla luontevasti yhteydessä alueen muihin toimijoihin.
Yhteenvetona jaetusta tilasta voidaan todeta, että sen vaikutus ryhmäidentiteettiin on kaksiteräinen. Haasteena on oman tilallisen symboliikan puute: ryhmä joutuu ikään kuin kantamaan identiteettinsä mukanaan tilasta toiseen ilman paikan tarjoamaa tukea. Etuina voivat olla avoimuus ja kontaktit: ryhmä ei eristäydy omaan kuplaansa, vaan toimii julkisemmassa tilassa, mikä voi tuoda monimuotoisuutta kokemuksiin. Monesti käytännön realiteetit, kuten raha ja byrokratia, määräävät, onko omalle tilalle vaihtoehtoa.
Lopuksi, tilan symbolinen merkitys identiteetille kiteytyy ehkä parhaiten ajatukseen tilasta kokemusten kehyksenä. Paikat, joissa ihmiset jakavat merkityksellisiä hetkiä, tulevat itsessään merkityksellisiksi. Oma tila antaa mahdollisuuden luoda näitä hetkiä omilla ehdoilla, minkä vuoksi se on monelle yhteisölle korvaamaton voimavara identiteetin kannalta. Kaikilla ei ole mahdollisuuksia omiin tiloihin, eikä niitä kaikille Myyrmäestä löytyisikään. Silti tätä omien tilojen merkitystä ei pidä unohtaa.
Lue myös nämä:
Kulttuuriyrittäjyys ja luovan alan yrittäjyys vahvistavat tutkitusti elinvoimaa
Kulttuuriyrittäjyys ja luovan alan yrittäjyys vahvistavat tutkitusti elinvoimaa
Lisää teemasta muun muassa seuraavista lähteistä:
Bourdieu, P. (1984). Distinction: A Social Critique of the Judgement of Taste. Cambridge, MA: Harvard University Press.
Evans, S., & Boyte, H. (1986). Free Spaces: The Sources of Democratic Change in America. New York: Harper & Row.
Foucault, M. (1986). Of Other Spaces. Diacritics, 16(1), 22–27. (Lecture in 1967, translated by J. Miskowiec)
Lefebvre, H. (1991). The Production of Space. Oxford: Blackwell. (Orig. French 1974)
Massey, D. (1994). Space, Place, and Gender. Cambridge: Polity Press.
Mäenpää, P., & Faehnle, M. (2021, April 22). Nousussa nyt: neljäs sektori. Kansalaisyhteiskunta.fi. https://kansalaisyhteiskunta.fi/verkkolehti/nousussa-nyt-neljas-sektori/
Peipinen, V. (2009). Kill Citystä Satamaan – nuorten omaehtoisten tilojen helsinkiläinen perinne. Oranssi ry / Helsingin kaupunginmuseo. (Etnomusikologian vuosikirja artikkeli)oranssi.netoranssi.net
Tuan, Y.-F. (1977). Space and Place: The Perspective of Experience. Minneapolis: University of Minnesota Press.
Virtanen, J., & Strömberg, L. (2020). Kansalaisyhteiskunnan tila ja tulevaisuus 2020-luvun Suomessa. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2020:47.
Wright, P., & Robertson, M. (2007). From Shared Spaces to Spaces of Sharing: Online Identity in the Workplace.
